Natalia Baer

Näkymätön miljoona

10.12.2010 13.58

Lena Björklund

Yksinelävät ovat perhekeskeisen yhteiskunnan sokea piste. Heitä syrjitään kaikilla politiikan ja talouden alueilla.

Lapsuus on ihmeellistä aikaa. Sen tunnetila on aikuisuutta avoimempi. Lapsi tekee päätelmiä näkemästään ja kokemastaan, oivaltaa asiayhteyksiä.

Jostakin sieltä, 1960-luvun lapsuudesta maalaistalossa Mynämäellä, kumpuaa Raija Eevan, 49, näkemys ihmisten auttamisesta.

Vanhemmat olivat Karjalan evakkoja, lapsia oli perheessä paljon. Kodissa oli tapana antaa yösija kulkijoille, esimerkiksi kierteleville kaupustelijoille. Luudanmyyjällä oli joskus mukana lapsensakin.

Kun kulkija yöpyi talossa, perheen pienimmät siirtyivät sängyistään siskonpetiin isompien sisarusten viereen.

”Lapsuudesta varmaan nousee ajatukseni, että oikeudenmukaisuus on tärkeää”, Eeva sanoo.

Hänestä tuli aikuisena sosiaalityöntekijä, diakoni. Hän kuului ensimmäiseen diakoniksi opiskelevien ryhmään, joka lähetettiin ulkomaille harjoitteluun, kolmeksi kuukaudeksi Kalkuttaan Intiaan.

Ryhmä kävi Äiti Teresan hoitokodeissa ja Kirkon ulkomaanavun kohteissa, kiersi slummeja.

”Näimme valtavaa puutetta, ihan hirveää köyhyyttä, todella ahdistavia elämäntilanteita. Saimme voimakkaita kokemuksia epäoikeudenmukaisuudesta, alistamisesta ja sortamisesta.”

Silti osa intialaisesta yhteiskunnasta eli hyvin ja rauhassa, antamatta muiden köyhyyden ja puutteen häiritä itseään millään lailla. Näinkö yhteiskunnassa todella on oltava, Eeva mietti.

Sosiaalityöntekijänä hän havaitsi vähitellen, että kotimaassakin on tunnistamaton, sorrettu ryhmä: yksinelävät. Enemmistö Eevan asiakkaista kuului tähän ryhmään, mutta sen erityistarpeita ei mitenkään noteerattu.

Työkokemukset tekivät Eevasta yksinelävien puolustajan, joka pitää ääntä näiden ohitetuista ja poisselitetyistä tarpeista. Hän perusti 2000-luvun puolivälissä Pro yksinelävien puolesta -liikkeen. Puolitoista vuotta sitten syntyi Suomen yksinelävien yhdistys, jonka puheenjohtaja Raija Eeva on. Yhdistys pyrkii kehittämään yksinelävien sosiaalista, terveydellistä, taloudellista ja oikeudellista asemaa.

Vuonna 2009 Suomessa oli yli miljoona yksinelävää aikuista, 24 prosenttia koko täysi-ikäisestä väestöstä, 41 prosenttia kotitalouksista. Joukko on viime vuosina kasvanut vuosittain 10 000–18 000 ihmisellä, pikkukaupungin kokoisella väestömäärällä.

Yksinelävät erottuvat suurimpana ryhmänä köyhien, pienituloisten, työttömien sekä mielenterveyden ja päihdepalvelujen asiakkaiden joukossa. Silti sosiaalityö ja sosiaalipolitiikka sekä alan tutkimus ja koulutus ohittavat yksinelävien ryhmän. Asiakaslähtöinen sosiaalisektori onnistuu vuosi toisensa jälkeen sulkemaan silmänsä monin paikoin suurimman ryhmänsä tarpeilta.

Yksinelävien elämää ja vaiheita ei ole tutkittu ja läpivalaistu niin kuin perheitä. Yksinelävät ovat Suomen suuri tuntematon väestöryhmä.

”Parisuhteen elinkaaresta on tarkkaa tietoa: alkukiintymys, lapsivaihe, ruuhkavuodet, murrosikä, tyhjän kodin vaihe... Tiedetään paljon, ja siksi tiedetään, miten pitää auttaa ja tukea. Mutta jos ammatti-ihmisen pitäisi kertoa, millainen yksinelävän elämä on ja miten sitä pitäisi tukea – ei mitään tietoa”, Eeva pelkistää.

Raija Eevasta on viisikymppisenä tullut taas opiskelija. Sosiaalityöntekijöiden koulutus on hänen työvuosinaan muuttunut parikin kertaa, viimeksi muutama vuosi sitten. Nykyään ainoastaan ylempi korkeakoulutukinto kelpaa uusiin virkoihin.

Eeva opiskelee yliopistossa työn ohella ja sai vastikään valmiiksi kandintyönsä köyhyystutkimuksista. Hän luki kaikki 2000-luvulla tehdyt, köyhyyden taloudellista puolta koskevat tutkimukset.

”En ehkä sataprosenttisesti, mutta varmasti 80 prosenttia niistä.”

Eevaa harmittaa, että köyhyystutkimuksessa käytetään pohjana elinvaiheteoriaa, joka keskittyy perheisiin.

”Joissakin tutkimuksissa työikäisiä nimitetään perheiäksi tai perheajaksi – ja tulkitaan keski-ikäisten problematiikka yksinhuoltajuuden tai lapsiperheen kysymyksistä käsin.”

Yksinasuvat saatetaan mainita köyhyystutkimuksissa, mutta kun päästään analyysiin ja johtopäätöksiin, he katoavat kuin tuhka tuuleen. Luupin alle palaavat taas perheet, koska perhe on sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan keskipisteessä.

On, vaikka perheellinen köyhä ei oikeastaan koskaan ole niin köyhä kuin yksinelävä köyhä. Vaatii pelkkää lukutaitoa todeta se Tilastokeskuksen tulonjakotilastoista.

Yksinelävien suurin ryhmä ovat keski-ikäiset 45–64-vuotiaat. Heitä oli viime vuonna Suomessa tarkkaan ottaen 336 736. He muodostavat 28 prosenttia pienituloisista, kun samanikäisiä perheellisiä on vähävaraisista vajaat viisi prosenttia.

Raija Eeva on erityisesti huolestunut pienituloisista keski-ikäisistä yksinasuvista, vaikka suurempi osa sekä yli 75-vuotiaista että 18–29-vuotiaista on pienituloisia yksinasuvia. Yli 75-vuotiaita on määrällisesti vähemmän, ja nuorilla ihmisillä on tulevaisuus edessään.

Yksinelävistä vain 18 prosenttia on alle kolmekymppisiä, ja heistä 42 prosenttia pienituloisia. Monille tästä ikäluokasta niin yksineläminen kuin pienituloisuuskin ovat kuitenkin ohimeneviä vaiheita.

Keski-ikäiset yksinelävät kaipaavat esiin nostamista, sillä heille on kasautunut paljon avuntarvetta. Heidän ikäryhmässään yksineläminen myös lisääntyy jatkuvasti.

Neljännes yksinelävistä keski-ikäisistä elää alle köyhyysrajan. Ja se kirpaisee eri lailla kuin nuorena opiskelijana, jolloin ystäväpiirissäkin eletään vähällä. Keski-iässä palkansaajan ja pitkäaikaistyöttömän elintasoero tuntuu todella huikealta, Eeva toteaa.

Raija Eeva muutti Helsingistä nykyiseen kotikaupunkiinsa Turkuun viime vuosikymmenen loppupuolella. Hän havaitsi nopeasti, että hänen työalueensa kantakaupungin kotitalouksista 73 prosenttia oli yksin asuvia. Ensimmäiseen Eevan koolle kutsumaan tilaisuuteen saapui kaksisataa yksinelävää. Oli vaikea löytää sopivaa kokoontumistilaa.

Yhteiskunnan perhekeskeisyys vääristää väistämättä kuvaa yksinelävistä. Yleisin harhakuva on, että he ovat joko hyvin nuoria tai hyvin vanhoja.

Jos yksinelävien elämää joskus julkisuudessa puidaan, puhutaan yleensä yksinäisyydestä. Mutta yksineläminen ei ole synonyymi yksinäisyydelle. Eivät kaikki yksinelävät ole yksinäisiä tai eristäytyviä.

Mutta köyhyys aiheuttaa yksinäisyyttä.

”Se aiheuttaa yksineläville turvattomuutta, ahdistusta, pelkoa ja sosiaalisten suhteitten rajoittuneisuutta”, Eeva luettelee, niin kuin on joutunut monesti luettelemaan.

Turvattomuutta ja ahdistusta aiheuttavat myös yhteiskunnassa piilevät asenteet ja ennakkoluulot. Taloussanomat on viime aikoina julkaissut asiapitoisia artikkeleita yksinelävistä, mutta niiden nettikommenteissa vyöryy esiin niin vahva asenteellisuus, että Eeva vertaa sitä maahanmuuttajavihaan.

Yhteiskunnan loisia, toteaa yksi kommentoija.

Mene naimisiin! on toistuva neuvo yksinelävälle, joka tohtii nostaa esiin siviilisäädyn perusteella tapahtuvan syrjinnän vero- ja etuuspolitiikassa.

Ja Suomi on sentään maa, jossa ei ole avioliittopakkoa. Saatetaan myös sanoa, että sehän on oma valinta. Turha siis vaatia samoja etuja kuin perheellisellä on. Mutta eikö avioliittokin ole oma valinta?

Eeva kiertää Suomea antamassa perustietoa yksinelävistä. Silloin tällöin joku yleisössä istuva yksinelävä ottaa esiin yksinäisyytensä, mutta saa tuskin sanottua lausettaan loppuun, kun joku jo valistaa, että jos parisuhteessa on yksinäinen, niin silloin sitä vasta yksinäinen on!

Yksinelävät ovat pitkään joutuneet kokemaan, että heidän ahdistuksensa on aina vähempiarvoisempaa kuin perheessä elävien, Eeva toteaa.

”Se on tukkinut yksinelävien suita.”

Tällaisissa tilanteissa Eeva yleensä huomauttaa, ettei tunnetta, vaikkapa ahdistusta, voi vertailla. Se on kokemus.

Moni sosiaalityöntekijäkin ajattelee oudosti yksinelävistä. Eeva arvelee, että sosiaalityössä asia nähdään niin, että yksinelävien pitäisi pärjätä.

”Heidän ongelmansa nähdään persoonakohtaisina, perheiden problematiikka taas nähdään rakenteellisena, yhteiskunnasta johtuvana.”

Ainakin Helsingissä ja Turussa sosiaalityöntekijän lähtöpalkka on selvästi korkeampi kuin muiden, jos hän työskentelee perheiden kanssa.

”Jos tekee työtä asunnottomien ja vaikeasti moniongelmaisten aikuisten kanssa, se on heti vähempiarvoista työtä”, Eeva naurahtaa.

Yksinelävän yhdenvertaisuus kansalaisena edellyttäisi lakien, sosiaalipolitiikan ja asenteiden muutosta. Poliitikot ovat palkinneet avioliitossa elävää monin tavoin. Otetaan muutama esimerkki.

Jos perheellinen työskentelee eri paikkakunnalla kuin missä asuu, hänellä on oikeus työasunto- ja työmatkavähennykseen. Hän saa pitää entisen asuntonsa, ja yhteiskunta kompensoi kuluja toisesta asunnosta ja matkoista kahden kodin välillä.

Yksinelävälle tätä ei sallita. Hänen odotetaan muuttavan uudelle työpaikkakunnalle, vaikka työ olisi määräaikainen. Jos yksinelävä toimii kuten perheellinen ja matkustaa kotiensa välillä, hän ei saa samoja taloudellisia tukia kuin perheellinen.

Myös kotitalousvähennys suosii perheellisiä, koska se on henkilökohtainen. Parisuhteessa elävät saavat sen siis kaksinkertaisena kotitalouteensa.

Yksinelävät ovat suurin ryhmä asumistuen saajista. Silti Sata-komitea esitti, että asumistukea painotettaisiin perheisiin ja yksinelävien asumistukea leikattaisiin.

On myös epäkohtia, joista on vaikea puhua. Yksi sellainen on leskeneläke.

”Se on hirveän arka asia”, Eeva sanoo.

Hän pitää normaalina ja kohtuullisena, että leskeä tuetaan, kun tällä on alaikäisiä lapsia. Vaikeampi on ymmärtää, miksi vaikkapa kuusikymppinen on oikeutettu saamaan leskeneläkettä.

”Yksinelävällä, eronneella, avoliitossa olevalla tai naimattomalla ei ole oikeutta leskeneläkkeeseen.”

Eevan mielestä pitäisi löytyä rohkeutta katsoa, että aika on muuttunut. Se mikä oli paikallaan, kun oli vielä runsaasti koko elämänsä ajan kotiäitinä työskenteleviä, ei sitä enää ole.

Tapasin Eevan kylmänä talvipäivänä Turussa. Hetkittäin sain nauraa makeasti, kun hän luki ääneen Kuluttajatutkimuskeskuksen tänä vuonna julkaisemaa raporttia perheiden ja yksinelävien minimibudjetista.

Paha vain, että sen perusteella määritellään, mitä ihmiset vähintään tarvitsevat tullakseen toimeen.

Minimibudjetti suo pariskunnalle kymmenen lakanaa, mutta yksinelävälle riittää kolme.

Tutkimus sivuuttaa kokonaan keski-ikäiset ihmiset, joita yksinelävissä on eniten. Yksinelävien välillekin luodaan raportissa outoja eroja. Yhden hengen taloudelle ei sallita pakastinta, jos hän on alle 45-vuotias. Alle 45-vuotiaan yksinelävän ei katsota tarvitsevan yli 45 neliön kotia, mutta yli 65-vuotias saa asua suuressakin. Koska – näin kuuluu perustelu – hän on enemmän kotona kuin alle 45-vuotias.

Pariskunnalle minimibudjetti soisi ylimääräisen sängyn ja patjan, mutta yksinelävälle ei. Niin kuin yksinelävällä ei olisi mitään sosiaalista elämää – tai seurustelusuhdetta.

Muistuivat mieleen lapsuuden pelikortit: Hullunkuriset perheet.

Jo ennen Turun tapaamista kuuntelin Raija Eevaa Kallion kirjastossa demarien kansanedustajan Päivi Lipposen järjestämässä tilaisuudessa. Yksineläminen oli Lipposen agendalla, koska hän on Helsingin kaupungin tasa-arvotoimikunnan puheenjohtaja. Toimikunnassa käsitellään muitakin tasa-arvon puutteita kuin sukupuolten välisiä.

Eeva on käynyt puhumassa yksinelävistä myös keskustassa ja oli asiantuntijana, kun kristillisdemokraatit laativat yksinelävien ohjelmaa. Se julkistettiin viime viikolla.

Eeva itse oli kristillisdemokraattien listoilla sitoutumattomana ehdokkaana viime eduskuntavaaleissa ja kunnallisvaaleissa, ja hän harkitsee lähtemistä ehdolle kevään eduskuntavaaleissa.

Turun varavaltuutettuna hän on tehnyt valtuustoaloitteen yksinelävistä ja saanut siihen allekirjoituksia yli puoluerajojen. Yksineläviä kohtaan löytyy siis laajaa poliittista kiinnostusta, mutta poliittisina tekoina se ei vielä näy.

Yksineläviä on...

• 30–64-vuotiaista 49 prosenttia.
• Yli 65-vuotiaista 33 prosenttia.
• Alle 30-vuotiaista 18 prosenttia.
• Kaikkiaan 1 026 000, eli 24 prosenttia väestöstä ja 41 prosenttia kotitalouksista.

Yksinasuvista on naisia 57 prosenttia, miehiä 43 prosenttia. Yksinelävien luku on viime vuosina lisääntynyt vuosittain 10 000–18 000 hengellä, pikkukaupungin asukasmäärällä. Eniten yksineläminen on lisääntynyt keki-ikäisten ja yli 75-vuotiaiden parissa; nuorten osuus on hiukan vähentynyt.

Tweet